Hellurei! Ajattelin palata tänne pitkästä aikaa sen verran, että vähän päivitän viime vuosien tapahtumia kanien ja muunkin eläintarhan osalta. Kasvatuskin on jatkunut tauon jälkeen aktiivisena, ja kirjoittelen tänne kotisivujen tyyliin vähän inffoa itsestäni, kasvatustyöstä, eläimistä ja tärkeimmistä ajankohtaisista asioista :)
Voisin tehdä pikaisen vuosikatsauksen, että mitäs sitä onkaan tullut puuhattua kaikki se aika kun kaniblogi on ollut hiljaisuudessa.
2018
Tällöin olenkin viimeksi päivitellyt tänne. Kyseisenä vuonna syntyi tosiaan viimeinen poikue ennen ennalta määrittelemätöntä, sekä suunnittelematonta, taukoa joka kestikin kolmisen vuotta. Kaneja mulla toki oli koko sen ajan: nyt jo mummoiässä oleva Tiana josta kasvattaminenkin lähti alunperin, sekä tytär Manta ensimmäisestä poikueestani.
Alkukesästä innostuin ajatuksesta ottaa kanoja, ja löysin pienen parven neitoja jotka tuli kesäksi tänne ja syksyllä vein takaisin kotiinsa. Nälkä kyllä vain kasvoi syödessä, ja silloin aloin miettiä että oma talvikanala on yksi isoimmista lähivuosien haaveista.
Loppuvuodesta hain opiskelemaan, ja suureksi onnekseni pääsinkin. Ja niin aloin opiskella eläimistä harrastuksen, elämäntavan, ajan- ja rahansyöjän lisäksi myös ammattia.
2019
Alkuvuodesta alkoi koulu ja tykkäsin kyllä heti aivan todella paljon opiskelusta, kun aihe oli niin lähellä sydäntä. Opiskelin tosiaan Muhoksella monimuotona, eli koulu kesti vain 2 vuotta. Vuoteen sisältyi paljon harjotteluita, lypsytilalla ja lammastilalla, joista jälkimmäinen vei mun sydämen kuten ennalta osasin aavistaa. Sen enempää en ehtinyt lampaiden kanssa työskentelystä harmi kerätä kokemusta, mutta ehkä joku päivä vielä tie vie lampaiden pariin tavalla tai toisella.
Tammikuussa rakas ensimmäinen kanini Aapo jouduttiin lopettamaan kuukautta vaille 9 vuoden iässä 💔
Viimeiset vuodet hän eli täyshoidossa vanhemmillani, en halunnut enää stressata vanhaa ukkoa elämänmuutoksilla ja siellä se sai täyden huomion ja herkut joka päivä.
Aapo alkoi sairastella loppuvuodesta 2018, söi todella vaihtelevasti ja jouduin tukiruokkimaan sitä vähän väliä. Taisi se kerran ainakin käydä lääkärissä asti, ja lopulta kun se vain laihtui ja kuihtui niin totesin että on aika päästää se paremmille porkkanamaille.
Se oli eräänlaisen aikakauden loppu, kani josta kaikki hulluus lähti, ensimmäinen pitkäikäinen lemmikkini, joka oli mukana matkassa 14-vuotiaasta 22-vuotiaaksi. Ja voi miten elämä ehti siinä ajassa muuttua, mut pupu sen kuin vain pysyi.
Ikuisesti kiitollinen että kanihaaveeni annettiin toteutua silloin, vaan kun antoi pikkurillin kaneille niin lapasestahan se lähti ja päätyyn saakka 😂 eikä kaneihin liittyvät haaveet ja suunnitelmat tähän päivään astikaan pääty.
 |
Arthur "Aapo", 28.2.2010-11.1.2019 💕
|
Kanoista kun jouduin vain haaveilemaan, keksin että ankat olisivat lintu joka pärjää paljon helpommin jopa Suomen talvessa. Aika äkkiä löysinkin myytäviä ankanpoikia, ja hain kotiin kolme pientä ankanpoikaa. Niistä yksi, tyttö nimeltä Lumo on vieläkin meillä ja matriankkana elelee pienessä ankkaparvessani.
Näihin aikoihin alkoi herätä haave toisesta koirasta, tai olinhan sitä vähän salaa jo haaveillut pidemmän aikaa, mutta halusin odottaa että Alma täyttäisi 2 vuotta. Rotuakaan en meinannut keksiä niin millään, tuntui ettei sellaista koiraa ole olemassa missä täyttyisi kaikki mitä seuraavaltani haluan.
Toivoin topakkaa, itsevarmaa, reipasta, jokapaikanhöylää, laumakeskeistä, sosiaalista, riistavietitöntä paimenta, mutta joka ei kuitenkaan hypi hullun kiilto silmissä seinille, jos ei aina saa tarpeeksi aktiviteettiä.
Länsigöötanmaanpystykorva jäikin lopulta jäljelle. Oli se aina mielessä käynyt, mutta ajattelin ettei rahkeet riitä niin aktiiviseen koiraan. Sitäkin kun varoiteltiin että huumorintajua pitää niiden kanssa olla. Lopulta oivalsin, että kyllä muutkin pärjää niin miksen minä ja niin se oli menoa.
Kesällä odotin erästä pentuetta syntyväksi, mutta harmillisesti narttu jäi tyhjäksi. Syksyllä etsin vartavasten harkkapaikkaa lammastilalta, jossa olisi työskentelevä paimenkoira, kun halusin päästä näkemään lähietäisyydeltä sitä hienoa yhteistyötä mikä lampurin ja koiran välillä parhaimmillaan on.
Aivan harvinaisen upeaa koiraa pääsinkin lopulta ihailemaan tilalla, ja sattuman kautta juuri tämä harkkapaikka johti siihen että löysin omankin paimeneni vihdoin.
2019 marraskuussa luokseni muutti pieni pirullinen piraija, länsigöötanmaanpystykorva nimeltään Rune 💛
2020
Alkuvuodesta toteutin haaveen nakusta eläimestä, ja otin pienen uroshiiren joka sai nimen Veijari. Hän oli hauska persoona ja ensimmäinen omistamani hiiri 😁
Vuosi kului opiskeluja jatkaen, ja muuten elämä olikin aika koirien täyteistä. Hassua miten elämä muuttui ihan hetkessä, ihan viimeisimpiä postauksia täällä on se kun puhun fiiliksistä tuoreena koiranomistajana, kun olin vielä ihan hukassa ja uuden edessä. Yhtäkkiä kaikki onkin tosi tuttua, kumpikin koira aikuinen oma persoonansa ja yksilönsä, kumpikin omalla tavallaan juuri sellaisia kuin toivoin olevankin 💛 Mutta tarpeeksi paljon niissä on myös sellaista, mitä en osannut aavistaakaan. Tietoa, taitoa sekä ymmärrystä on kertynyt ihan älytön määrä näiden 4 vuoden aikana, kun olen ollut koiranomistaja.
Koirat on vieneet mun sydämeni täysin, sekä vapaa-ajan, rahat, ja järjen. Mut mitään en vaihtaisi.
2020 meni koiranpentua kasvatellessa, opetellessa itsekin miten juuri tämän yksilön kanssa toimitaan ja millainen tyyppi se oikein onkaan. Ensimmäisen koiran kohdalla tekee kaikki virheet, toisen kohdalla luulee osaavansa, mutta tekeekin uusia. Kun se ei olekaan samanlainen kuin ensimmäinen. Ehkä kolmas kerta toden sanoo. Mutta hienoakin se on, ettei ikinä ole valmis. Koirat on ihan älyttömiä opettajia, ja raadollisen rehellinen peili.
Kesällä haudotin ensimmäistä kertaa itse munia, omista ankanmunista. Olipa se aikamoista itse tehdyllä koneella saada arvot kohdalleen, mutta muutama elävä ankanpoika kuoriutui.
Syksyllä alkoikin viimeinen harjoittelu ennen valmistumista, ja joulukuussa sain käteen eläintenhoitajan paperit!
2021
Helmikuussa olin ensimmäistä kertaa kanituomarina OSJH:n näyttelyssä!
Maaliskuussa aloitin työt Tierran Lemmikkipuodilla! Ja siellä olen vieläkin. Samoihin aikoihin innoistuin pitkästä aikaa rotista, ja meille muutti ensin kaksi vähän vanhempaa veljestä ja myöhemmin luovutusikäinen poikanen lauman jatkoksi.
Helmikuussa astutin Mantan, ja kuukauden piinaavan odotuksen jälkeen meille syntyi tauon jälkeen taas pienirex-ipanoita. Neljä terhakkaa ja tervettä vauvaa, taas kaikki jäivät henkiin ja Manta oli esimerkillinen emo.
Mukaan mahtui myös unelmien täyttymys, nimittäin kaksi sinistä otter poikasta. Harmillisesti kumpikin oli uroksia (tottakai ??) mutta toisen jätin kotiin, en vain voinut luopua kummastakin kun tästä olin haaveillut niin kauan, mutta luulin jo ettei Manta kanna sinistä kun niitä ei aiemmin ollut tullut.
Prosentuaalinen todennäköisyyskin oli todella pieni, koska vain Mantan isä oli mahdollinen sinikantaja. Tämänkin poikueen isä oli vain mahdollinen kantaja samalla lailla. Joten mikä onnenpotku se oli.
Kotiin jäi äidin helmoihin uros nimeltä Kosmo. Manta imetti sitä vielä kun jätkä oli lähes emonsa kokoinen 😂 kunnon peräkammarin poika.
Kesällä kanit sai ulkoilla paljon, ihanaa kun oli kevätpoikue niin poikasetkin pääsi ulkoilun makuun heti pienenä. Kirjoitan poikueesta vielä postauksen, sekä lisään kaikki menneet poikueet omille sivuille niin sieltä pääsee näkemään kaikki.
Jottei eläinvauvat ihan heti lopu, niin haudotin kanoja ja ankkoja vielä keväällä. Kun sekään ei ihan tyydyttänyt eläinlapsikiintiötä, otin vielä ystävältä pienen parven tipuja 😝
Ainiin! Meinasi unohtua, kolme ylimääräistä ankanpoikaakin tuli vielä kun omistaja ei voinut pitää ja minähän en sano ei kun on kotia etsiviä lintuja.
Kesällä täällä olikin 14 linnun parvi, sekalainen seurakunta ankkoja ja erilaisia kanoja. Kukot meni syksyllä pataan, kaikella kunnioituksella. Myös 4 ukkoankkaa, kun joka ikinen poikanen sattui olemaan uros. Kyllä vaan arvosti ihan erilailla ruokaa joka kerta kun lautasella oli itsekasvatettua lihaa. Muuten en lihaa syökään.
Kesällä kävin Runen kanssa rallytokokurssin, mut se ei ollut meidän juttu ja syksyllä lähdettiin kokeilemaan agilityä. Sille tielle jäätiin, just meidän laji!
Rune täytti syyskuussa 2v, Alma jo 4. Ja käytin heti synttäreiden jälkeen juniorin luustokuvissa. Ja nehän oli viittä vaille priimaa, mikä helpotus. Runesta on kasvanut ihan älyttömän hieno nuori uros. Luonne ihan kultaa, juuri sellainen jokapaikanhöylä mitä halusinkin. On kuin kala vedessä tilanteessa kuin tilanteessa.
Turhan helppoa ei sen kanssa oo silti ollut, kaukana ruusuilla tanssimisesta. Kauan meni että päästiin siihen pisteeseen että voin (lähes) joka päivä sanoa tykkääväni koirastani 😂 Rakas se on aina, mut hermot on välillä olleet hyvinkin koetuksella. Nykyään arki on sujuvaa ja mukavaa.
Jopas siinä olikin sepostusta kerrakseen, ehkä paras jättää tämä tähän ettei ihan romaania tule. Kiva jos jaksoit lukea tänne asti, ja otahan blogi seurantaan. En usko päivitteleväni tätä kovin aktiivisesti, mutta haluan tänne ylös tärkeimpiä juttuja ja inffoa aina jos on esim. poikueita suunnitteilla :)
